Missä menee raja?

Pitkästä aikaa olen innostunut tankotanssista. Sillee kunnolla. Yleensä käyn tankotunneilla pari kertaa viikossa ja se on siinä. On ihan kivaa, enkä pahemmin jää miettimään tankojuttuja ennen seuraavaa kertaa. Nyt on asiat toisin.

Tunneilla yritän enemmän. Jos joku liike tuntuu vaikeilta, yritän ja yritän sitä, vaikka tekisin mieli luovuttaa. Välillä onnistun ja välillä en, mutta ainakin yritän enemmän kuin ennen. Ja siitä yrittämisestä on seurannut se, että olen kehittynyt. Liikkeet, jotka ei vielä viikko sitten sujuneet, ovat alkaneet sujua. Tai liikkeet, joita olen aina pelännyt, ei enää pelotakkaan niin paljoa.

Tunnin jälkeen en malta odottaa seuraavaa. Vaikka kädet on ihan muusia ja jalkoihinkin sattuu, huvittaisi harjoitella lisää. Ja lepopäivät tuntuu ihan turhilta! Välillä on kuitenkin pakko levätä ja sen lepoajan vietän miellelläni youtubessa katsellen tankovideoita ja miettien, mitä liikettä alkaisin opettelemaan seuraavaksi.

Ennen tankotanssin aloittamista en ollut liikkunut yhtään. Voimaa ei ollut yhtään, eikä minkäänlaista koordinaatiokykyä. Rasitin itseäni, törmäilin tankoon ja rikoin paikkoja. En kuitenkaan halunnut lopettaa, tankotanssi oli ihanaa. Puolen vuoden jälkeen harrastukselle tuli totaalinen stoppi. Olin yksinkertaisesti niin rikki, että oli pakko pitää taukoa. Nollasta yli kymmeneen tuntia liikuntaa viikossa taisi aiheuttaa pientä ylikuntoa, josta toipuminen kesti yli vuoden. Nyt kaikki voimat tuntuvat viimein palautuneen.

Liika treenaminen ja siitä aiheutunut ylikunto kuitenkin pelottaa. Missä menee terveen innostuksen ja sairaan treenaamisen raja? Mitäpä jos taas innostun treenaamaan liikaa? Kehon kuuntelu tuntuu vaikealta, kun ei ole nuorempana sohvalla makoillessa tottunut tekemään sitä. Nyt pyrin pitämään vähintään sen yhden lepopäivän viikossa ja korkeintaan kaksi treeniä päivässä; raskaampi tanko- tai lihaskuntotunti ja palauttava venyttely tai lenkki. Ennen tosiaan saatoin käydä montella tankotuntilla putkeen tai salilla, astangajoogassa, pilateksessa, lenkeillä ja venyttelyssä. Ja lepopäivät unohtuivat täysin.

Toivotaan, että jotain on tullut opittua ja innostus treenaamiseen säilyy

Kromi - taistelussa herkuttelua vastaan

Lähdin kerran veljeni kanssa 3 tunnin juna matkalle. Veli oli varustautunut karkkipussilla, eikä se karkkipussi todellakaan ollut tarkoitettu hänelle. Alkaisin kuulemma kiukuttelemaan jossain vaiheessa matkaa ja karkit olisi kuulemma ainoa asia, mikä rauhoittaisi. Ja niin kävi.

Vanhemmat tulevat välillä toisesta kaupungista viikonlopuksi moikkaamaan ja ovat sen aikaa hotellissa yötä. Parin visiitin jälkeen he totesivat, että on kaikkien kannalta helpointa ottaa minut mukaan kalliille hotelli-aamiaiselle. Kellään ei kuulemma ole kivaa, jos en ole syönyt kunnolla.

Jos syömisestä on kulunut enemmän kuin kolme tuntia, alan hermostua. Kaikki alkaa ärsyttää. Silloin on pakko saadaa ruokaa ja heti. Ja ainoa asia mitä tekee mieli on tietenkin Ben & Jerry's, koska sillä tulee parempi olo välittömästi.

Tästä voi ehkä vetää sellaisen johtopäätöksen, että mun verensokerit vähän heittelee. Mutta mikä ratkaisuksi?

• Koitan syödä tasaisin väliajoin, vähintään 2-3 tunnin välein. 
• Kokeilen pitää jääkapi niin hyvin varustettuna, ettei kauppaan tarvitsisi mennä nälkäisenä
• Vältän sokeria ja kaikkea muuta höttöä, että välttyisin suurilta verensokeri heittelyiltä
• Kromi. Luin, että kromi auttaisi verensokeritasoja pysymään normaalina ja kävin heti hakemassa purkillisen. Odotukset on korkealla tämän suhteen, vaikka oikeasti varmaan kolme ensimmäistä kohtaa on niitä tärkeimpiä ja toimivimpia.

Ei kuntosalille

Jos haluaa timmin kropan, täytyy käydä salilla - väite, jonka toivon olevan tarua.

Salilla käynti ei vain sovi mulle. Ei sillä, että se olisi tylsää tai etten tietäisi, mitä kannattaa tehdä. Salilla käynti ei sovi mulle, koska sitten tulee tuijoteltua liikaa peiliä ja kehitän itselleni toinen toistaan naurettavempia ulkonäköön liittyviä komplekseja. Se liikunnan ilo menee salilla käymisessä ihan hukkaan, kun alkaa miettimään rasvaprosentteja tai onko lihakset sopusoinnussa keskenään. Tai kasvaako ne lihakset ollenkaan.

Tankotanssissa keskittyy koko ajan uusien liikkeiden opetteluun, nilkkojen ojentamiseen ja siihen, ettei vahingossa tipu tangolta. Tunnin jälkeen vasta tajua oikeasti tehneensä jotain kun kädet on spagettia ja nauraminenkin sattuu.

Astangajoogassa sitä keskittyy hengittämiseen  ja yhtäkkiä onkin tehtyn koko asanasarjan. Ei siinä tule ajatelleeksi, että koskahan ne vatsalihakset tulee näkyviin. Lopussa on kuitenkin niin poikki, että voisi jäädä koko päiväksi loppurentoilemaan.

Kaikesta huolimatta haluan kyllä, että ne vatsalihakset vähän pilkottaisi, peppu olisi piukka ja käsistä näkisi, että niillä on tehty vähän muutakin kuin kanneltu kauppakasseja. En kuitenkaan halua omistaa koko elämääni sen timmin kropan tavoitteluun. Haluaisin vain jonain päivänä herätä siihen, että siinä se nyt on ja jatkaa samaan malliin; nauttien liikkumisesta

Moi taas

Kuinka monta purkkia Ben & Jerry'siä voi syödä viikossa? Omalla kokemuksellani voin vastata, että neljä. Jep, neljä. Tervetuloa siis lukemaan tätä hyvinvointi-/treeniblogia.

Osuvampi kuvaus olisi ehkä hyvinvoinnin metsästys -blogi. Tai blogi, joka toivottavasti motivoisi treenaamaan vähän enemmän. En ole liikkujana löytänyt sitä koskaan sitä kultaista keskitietä. Joko vähintään 10 tuntia viikossa tai ei ollenkaan. Viime viikkoina on ollut vaikeaa saada sitä peppua ylös sohvalta.

Mutta miksi sitten alkaa kirjoittamaan tätä? Luulen, että tekee välillä hyvää pohtia sitä mitä syö. Tai miksi se on niin vaikeaa lähteä lenkille. Tai miten paljon sitä on kehittynytkään parissa vuodessa tankotanssissa. Tai miten hyvä olo joogaamisesta tulee. Tai miksi se purkki Ben&Jerrysiä kannattaisi jättää kauppaan. Ja ehkä joku muukin saa tästä jotain irti; huvia, hyötyä tai hiukan motivaatiota.